“Ladosta tulee, hankeen jää harmaana uksen suuhun,vanhaan tapaansa tirkistää kohti taivasta kuuhun, katsoo metsää, min hongat on tuulensuojana kartanon, miettivi suuntaan sataan ainaista ongelmataan.”Huomaamatta on elämä valjastanut yhä useamman ihmisen osaksi luomaansa prosessia. Sen asian ympärillä kartanon väki kässehtii. Onko heinää ladossa, miten selvitään asuntolainasta, rikkoutuneesta pesukoneesta, päivähoitomaksuista, veromätkyistä.
Ladosta tulee ajatuksissaan kaveri, joka on käynyt katsomassa tilin saldon. Jää siihen hetkeksi seurailemaan ajatuksiaan kohdaten hiljaisuudessa liikkuvan tontun. Pohdiskellen nostaa katseensa kohti taivasta, katsoo ikuisuutta. Niin, kuin kuu loistaa, kun siihen auringon säteet törmäävät, on tonttu hetken totta tuon kulkijan elämässä. Kuu muistuttaa hänelle, mikä tekee luontokappaleen näkyväksi, toisen todeksi toisen elämässä. Valoa ei näe jos se ei heijastu. Ääntä ei kuule jos ei ole korvaa. Katselee taivasta, joka suuruudessaan luo turvallisuuden tunteen. Samalla tähdellä olemme, toisista huolehdimme. Pitkät suorat rungot, vanhat parrakkaat mäntyherrat. Yhteiskunnan rungorakenteet jäykkine oksineen ottavat vastaan kovimmat myrskyt. Seisovat suorina suojellen kartanon väkeä. Onkohan käynyt harvaksi toisinaan jo tuo metsä? Aina enemmän kohtaa ihmisiä, jotka eivät meinaa selvitä arjesta. Niissä kohtaamisissa tonttu miettii ja aprikoi auttaisiko ihmisiä kaupungissa kulkemaan vai kaupungista tuntemattomaan.
