”Ruislinnun laulu korvissani,tähkäpäiden päällä täysi kuu;kesäyön on onni omanani,kaskisavuun laaksot verhouu.En ma iloitse, en sure, huokaa;mutta metsän tummuus mulle tuokaa,puunto pilven, johon päivä hukkuu,siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,tuoksut vanamon ja varjot veen;niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,sydämeni suuri hiljaisuus,uskontoni, soipa säveleinä,tammenlehvä-seppel vehryt, uus.En ma enää aja virvatulta,onpa kädessäni onnen kulta;pienentyy mun ympär’ elon piiri;aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;edessäni hämäräinen tietuntemattomahan tupaan vie.”Eino Leino
Miten vähillä sanoilla voi luoda elävän tunnelman keskikesän yöstä. Tuoksut vanamon ja veden pintoihin piirtyvät taivaan varjot. 
Muutamalla lauseella Eino Leino maalaa mieliimme suomalaisen unelmien kesäyön ja virittää tuon hiljaisuuden laulun. Paljon tulkintoja saanut Suomen tunnetuin runo ei ilmiselvästi ole vielä loppuun kaluttu. Runon syntyseuduilta elämäänsä ponnistanut luonnon lahja Miikka Lehtoaho on onnistunut Koti-levylle tilatussa sovituksessaan löytämään taas uuden ja sykähdyttävän resonanssin Leinon maisemiin. Miltä se kuulostaa, tähkäpäiden päällä täysikuu tai hiljalleen kytevä kaski? Minkälainen ääni on virvatulella? Jousille, oboelle ja klarinetille tehty sovitus valjastaa kesäyön äänimaiseman, johon A-menin yksittäiset instrumentit saavat hiljaa vuodattaa unelmansa kesäheinästä ja tuntemattomista tuvista.
A-menin utuinen tulkinta palauttaa soimaan runoon kätkeytyneen tyyneyden. Työmies on jäänyt pitkän päivän jälkeen kannolle istumaan ja tarkkailemaan kytevää kaskea. Illan taittuessa yöksi voi vielä joku yksittäinen pitkänokkainen lintu päästellä öisiä huutojaan, kunnes hiljenee täysikuinen kesäyö. Siinä hiljaisuudessa voi erottaa yksinäisen sydänpuolen sielussa sykkivän rakkauden kaipuun, jonka hän hiljaa kuiskaa. -Sulle laulan neiti kesäheinä.
Kesä-heinäkuussa kukkiva vanamo esiintyy runsaimmillaan 100-vuotiaassa metsässä. Olkoon vanamon tuoksuinen satavuotias Suomi rakkauden kasvualustana ikuisesti.