Olimme tulleet keskelle erämaata juomavettä juoksuttavan pienen joen rannalle. Siihen tuntumaan oli lapinmies rakentanut mökin. Seinät oli ilmiselvästi rakennettu siltä paikalta kaadetuista puista, koska ne olivat muodoltaan, kuin puiden rungot. Kaikki erilaisia paksuja tukkeja, josta vain kuori oli riisuttu. Niistä oli kasattu tuo alkukantainen mökki, joka siivilöi nykymaailman säteet paljastaen hetki hetkeltä jotakin alkuperäistä. Elektroniset laitteet oli jätetty lentokentälle tallelokeroon. Jonkin aikaa käsi haki taskuista puhelinta. Piti olla jotakin jatkuvasti kuvaamassa tai jakamassa kokemuksia someen. Kun mieli alkoi oppia tuon muistamaan, että mobiililaitteet oli jätetty kentälle, aloin löytää ehkä hieman vieraampia ajatuksia tietoisuudestani. Epäillen mietiskelin, että ne eivät voineet olla muuta, kuin minun omaa mielikuvitusta. Pelkäsin näitä uusia ajatuksia jotka eivät ikinä olisi kestäneet päivänvaloa. Niitä puhellessa imago ja psyyke olisi saanut hullun leiman. Alkuajatukset hahmottuivat hiljalleen uoman pohjalta, kun infovirta oli hiipunut ja äsykkeiden pinta alkanut laskemaan. Tuollainenko se on louhikkoinen pohja minun kohdalla, mikä välillä näkyy pinnan alla. Juoksuttaa ylitseni elämää tuo virta. Nuo kirkaskylkiset pärskivät diskantit, siinä vierellä karhu koittaa kaapia niitä suupaloiksi.Täällä tunsin pääseväni Sibeliuksen sävellysten lähteelle. Tuo pitkään viipyilevä sinisyys ennen mustaa yötä. Nuo vaeltavat siniset värit taivaalla, joita katsellessa huomaamatta olin jo keskellä maailmankaikkeuden ilotulitusta, loimuavaa ikuisuutta.
Keskellä hiljaisuutta, jossa varmasti kuulin niitä ääniä, mitä ei pitänyt kuulua. Olivatko nämä niitä ääniä, mitä Sibelius kuuli?Nyt tiedän mikä on Finlandian visuaalinen muoto. Mielikuvat muuttuivat näkemiseksi.Nyt tiedän, että tästä kaikesta hän on blakioinut koko tuotantonsa. Sain elää sen kronologisesti läpi hänen kotiseuduillaan Suomessa.
