/Pakkasyö on, ja leiskuen
Pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydän untaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta./
Taivas elää tumman kaupungin yllä.
Revontulet poimivat katseen toisensa jälkeen. Kaikkeuden näyttämöllä vaeltavat valot kiinnittävät mielenkiinnon. Mieli herättää uusia ja aina vaan isompia kysymyksiä, joihin pimeä yö antaa tilaa syventyä. Etsiä vastauksia.
On siinä ollut isolla Ukolla jonkinlainen kierre ranteessa, kun on lähtenyt tällaiseen liikerataan tämä pieni sininen kivi, joka kiertää aurinkoa, kuin hyttynen navetan lamppua yön hiljaisuudessa. Monet jo nukkuvat ja elävät siinä käsitteellisessä todellisuudessa, arvoketjussa, unessa. Kaupungin sydänyössä nukkuvat, kuin kymmenen neitsyettä odottaessaan valkeutta. Elämää suurempia kysymyksiä ympäröi hiljaisuus. Ladon parvella asustava hiljaisuus. Se hiljaisuus, kun liike lakkaa ja oravanpyörä pysähtyy, etsivä löytää.
Revontulia saa hetken aikaa seurata, ennen kuin voi nähdä niiden värikkään loimun. Niin, kuin tähtitaivas avaa syvyytensä katsojalleen hiljalleen.
Polvesta toiseen ihmiset ovat ihmetelleet ja tutkijat tutkineet. Jäljittäneet reittiä kaiken alkulähteelle. Päivä toisensa jälkeen valaistuneet jossakin. Voiko ihminen kuitenkaan koskaan luoda mitään samanlaista. Kuka on tämän prosessin omistaja?
Lumivaippa kasvaa kattojen päällä haudaten aina syvemmälle elävän luonnon ihmisten mielissä. Aamulla taas saa tarttua lapioon raivaten tilaa tutuille poluille. Muistella missä minun reitti kulkikaan.
Tonttu selailee kirjaa ja huulillaan tavaa hiljaa, …valvokaa minä sanon, valvokaa.
